Kuinka Oman muotoinen koti tehtiin? -Projektin vetäjän näkökulma

Sain puhelun syksyllä 2014. Minulta kysyttiin, olisinko kiinnostunut vetämään asumishanketta. Minulla ei ollut asumisesta minkäänlaista kokemusta. Olin tietysti itse asunut aina jossain, myös kaverin sohvalla. Mutta siinä kaikki. Vastasin pienen mietinnän jälkeen myöntävästi. Asia oli tärkeä.

 

Vartiosaaressa nuoria 2015

 

Aloitettiin työt ja haimme hyvällä hakemuksella 1,3 miljoonaa Euroopan sosiaalirahastosta. Hankkeemme nimi Oman muotoinen koti tuntui vähän hassulta, mutta juuri siksi se oli hyvä. Jännitti, mutta ympärillä oli hyviä tyyppejä. Tulisimme onnistumaan. Saimme kuukausien odottelun jälkeen päätöksen: 0,1 miljoonaa. Suunnitelmat menivät uusiksi. Pidimme silti alkuperäisen tavoitteemme. Ei yhtään asunnotonta nuorta Helsingissä vuoden 2018 lopussa. Järjetön tavoite monien mielestä. Olin samaa mieltä, mutta en sanonut sitä tietenkään ääneen.

Tulisin olemaan hankkeen ainoa työntekijä. Tiimiä ei tulisi. Ympärillä oli edelleen osaavia tekijöitä, mutta kuinka paljon aikaa he voisivat tähän käyttää ja mikä heidän motivaationsa pikkuprojektissamme olisi? En ollut enää varma onnistumisesta.

Rahaa ei juuri ollut, mutta myös paineet pienenivät budjetin mukana. Päätin, että puhe asunnottomista nuorista uhreina ei kuuluisi tähän työhön ja käänsimme ongelman voimavaraksi. Tarkoituksemme oli päästä eteenpäin kokeilemalla, mutta mistä aloittaisimme? En tiennyt. Oli työpajoja ja keskusteluja. Yksi idea tuli kahvihuoneessa, toinen löytyi lehdestä, kolmas työkaverin kanssa keskustellessa matkalla metroasemalle.

Meni puoli vuotta. Lehdet kirjoittivat suunnitelmastamme nuorten asuttamisesta palvelutaloon vaikka emme olleet saaneet siihen edes lupaa. Entä jos sitä ei koskaan tapahdukaan? Ajatus tuntui nololta. Kun lupa tuli, kului kuukausi ja meistä kertoi BBC ja kohta CNN.

Valitsimme nuoria kokeiluihin haastattelujen perusteella. Hollantilainen kollega oli sanonut, että oikean tyypin tuntee vatsassa. Olin samoilla linjoilla. Luotimme nuorten sanaan, heidän taustoistaan emme tienneet sen enempää. Homma eteni ja nuoret olivat luottamuksen arvoisia.

Olimme saanee pari uutta ideaa Hollannin reissultamme, mutta aikamme meni lähinnä tiedotusvälineiden kanssa. Emme kehittäneet. Yksi iso kokeilu näytti myös epäonnistuvan. Se pelotti. Samalla muistin, että kehuimme uskaltavamme epäonnistua. Oli seisottava sanojen takana ja sovimme kumppanin kanssa kokeilun lopettamisesta. Kumppani lupasi hoitaa remonttikulut ja asuttaa nuoret muualle.

 

Visiting Eindhoven

 

Olimme eläneet huumassa ja jämähtäneet laakereillemme. Olimme hokeneet kaikille vieraillemme slogania ”Puhu vähemmän ja tee enemmän.” Tajusin, ettemme tehneet paljoakaan. Puhetta sen sijaan riitti. Tiedotusvälineet eivät meitä silti unohtaneet. Aiemmin meistä tehty YouTube -video alkoi poikia yhteydenottoja maailmalta. Briteistä, Japanista, Jenkeistä, Kiinasta, Ruotsista ja vaikka mistä. ”Voimmeko tulla kylään?” viesteissä luki. Sain myös kutsun Australiaan.

Olimme tehneet toisen hankevuoden vielä pienemmällä budjetilla kuin ensimmäisen. Meillä ei ollut rahaa kuin minun palkkaani. Tuntui, että minun olisi pitänyt tehdä enemmän. Rahoittajat eivät lämmenneet tuleville suunnitelmillemme. Olin yksinäinen ainoana työntekijänä eikä työpaikan kahvihuoneessa enää lennellyt ideoita. Muut painivat eri juttujen parissa ja minä lämmitin maksalaatikkoni useimmiten tyhjässä keittiössä.

Näytimme ulospäin hyvältä. Olimme myös saaneet Nuori toimija -palkinnon kotimaassa. Olimme perustelujen mukaan näyttäneet suuntaa muille.

Kolmas vuosi oli käynnistymässä eikä ulkopuolista rahoitusta ollut. Työn ja asumisen yhdistäminen oli uusi painopisteemme, mutta se osui sopivasti eri rahoittajien tonteille. Hyvää palautetta tuli, mutta rahaa ei.

Päätimme osallistua Vuosisadan rakentajat -haastekilpailuun. Olin löytänyt sattumien kautta kolme hyvää tyyppiä, joiden kanssa teimme ehdotuksen kilpailuun. Meni pari kuukautta ja sain soiton. Meidät oli valittu 15 parhaan finaaliin 326 idean joukosta. Vahvistimme tiimiä uusilla vapaaehtoisilla. Porukka oli sitoutunut ja osaava.

 

Homma himaan Vuosisadan rakentajat

Homma himaan

 

Etenimme innolla ja pääsimme pokkaamaan kuoharipullon presidentti Tarja Haloselta bootcampin parhaasta pitchistä. Saimme kehittämisrahan ja hyviä kumppaneita kokeiluihin. Meidät noteerattiin. Kilpailu päättyi kuitenkin lokakuussa osaltamme pettymykseen emmekä saaneet rahoitusta Homma himaan –palvelulle.

Kilpailun jälkeen olemme jatkaneet työtämme ja hommanneet nuorille asuntoja ja töitä. Olemme tavanneet ministereitä ja rahoittajia. Kaikki sanovat, että ideamme on loistava. Ponnahduslauta nuorille elämässä eteenpäin. Malli, jossa kaikki voittavat. Rahoitus ei ole vielä ratkennut.

Kaiken keskellä sain kutsun Brysseliin ja 10.10. hankkeemme palkittiin Euroopan komission toimesta toiseksi parhaana asunnottomuushankkeena 2000-luvulla koko Euroopassa. Oli aihetta juhlaan. Välilasku Frankfurtiin antoi aikaa fiilistelylle ja nostin meille maljan portilla 25.

Hankkeemme päättyy vuoden lopussa. Teimme monta asiaa oikein. Moni nuori on saanut kodin, työtä sekä tärkeitä kontakteja ja vielä isompi joukko hyviä kokemuksia. Osa malleistamme on levinnyt Suomessa ja ulkomailta ryhmät ovat käyneet hakemassa meiltä oppia. Ymmärrys nuorten asumisesta on kasvanut ja usko eri sukupolvien välisestä vuorovaikutuksesta lisääntynyt. Mediaosumia on tullut toista sataa, joista kymmeniä ulkomailla. YLE on tehnyt työstämme dokumentin ja videotamme YouTubessa on katsottu miljoonia kertoja. Ja mikä tärkeintä, onnistuimme lopulta epäonnistumaan.

Mikä meistä sitten teki meidät?

Oli riittävästi ulkopuolista näkökulmaa ja toisaalta sisäpiirin asiantuntemusta. Tulin vetäjänä itse laatikon ulkopuolelta ja palvelumuotoilu hoiti loput. Se piti huolen, että käyttäjäymmärryksen tärkeys pysyi mielessä vaikka helppoa sen saaminen ei aina ollut. Pienellä budjetilla tekeminen antoi mahdollisuuden tehdä asiat niin kuin parhaaksi näki, vastata ihmisten tarpeisiin ja muuttaa tekemisen suuntaa nopeasti. Rahoittaja ei ohjannut. Pieni budjetti myös pakotti tekemään kaiken toimijoiden kanssa, jotka olivat valmiit satsaamaan tekemiseen, laittamaan peliin omia resursseja miettimään nopeasti sitä, kuinka toimintaa jatketaan kokeiluvaiheen jälkeenkin.

 

Työtä ja asumista Kannelmäessä

 

Koska työporukka oli pieni, kaikkien mukana olleiden piti tehdä kaikkea ja jokaisen ymmärrys lisääntyi. Olimme uskottavia nuorten ja ammattilaisten silmissä. Viestimme säännöllisesti kaikesta, myös epävarmoista suunnitelmista. Pidimme työntekijät taka-alalla ja nuoret eturivissä. Viestintämme ei ollut aina hiottua, mutta se oli nopeaa ja monipuolista. Kun media kiinnostui, palvelimme heitä täysillä ja hoidimme juttupyynnöt loppuun asti. Tiesimme, että näkyvyys laittaisi pallon liikkeelle. Olimme nopeita emmekä tehneet massiivisia suunnitelmia. Tekeminen antoi toimistossa suunnittelemista enemmän tietoa oikeista asioista.

Riskejä ja esteitä emme nähneet enää sen jälkeen kun lopetimme rahan vähyyden surkuttelun. Ympärillä kerääntyi koko ajan enemmän innokkaita ja rohkeita ihmisiä. Kaikille löytyi jokin rooli.

Kaiken perusta oli luottamus ihmisiin, erityisesti nuoriin. Monet epäilivät nuorten kyvykkyyttä, me emme. Tekemistämme virheistä kerroimme kaikille, jolloin pieleen mennyt teko muuttui onnistumiseksi.

Kiitos tällä matkalla olleille. Teitä on valtavasti. Hienoin työreissu, jolla olen tähän asti ollut.

/ Miki

 

Brysselissä 10.10.2017